Ihanaa, kun on kesäloma! Olisi kuitenkin moninkertaisesti ihanampaa, jos olisi ääni, eikä olo olisi näin "ihana". Kuka käskee mennä vilustuttamaan itsensä koulunpäättäjäispäivänä? :P Ai ai, typerä minä. No, on tämäkin parempi kuin se, että eräs kaverini olisi jäätynyt kuoliaaksi. Kaveriahan ei jätetä, kävi miten kävi.

No, nyt on sitten sekin sirkus ohi, nimittäin peruskoulu. Tuli kieltämättä hieman omituinen olo päättäjäisissä. Halailin sellaisia ihmisiä, joista en erityisemmin pidä, ja jotka hyvin luultavasti eivät pidä minusta. En tiedä, mikä minussa on - ehken ole sellaista halailijatyyppiä - mutta kaikki olivat niin kamalan hämmästyneitä mennessäni halaamaan heitä. Kaikkein ylpein itsestäni olin siinä vaiheessa, kun menin halaamaan entistä ihastustani (siis jostain puolentoista vuoden takaa). Hän oli todella hämmentynyt, kuten minäkin (en ollut nähnyt häntä puoleen vuoteen, ja silloinkin vilaukselta). Ystäväni meni halaamaan häntä ensin, ja totesin vain hänen jälkeensä tyyliin "uskallatko halata muakin". No, uskalsihan hän, mutta oli muuten yksi omituisimmista hetkistä koko elämäni aikana.

Yllättävää kyllä, en itkenyt paljoakaan. Kuvittelin, että olisin itkenyt koko juhlan ja ripsarit olisivat levinneet jo juhlan alkuvaiheessa, mutta ei. Jäähyväislaulun aikana minulle tuli itse asiassa aika hyvä fiilis. Suvivirsi tosin pilasi sen hetken, mutta itkun sijaan minulle tuli vain paha olo. Varsinainen paha olo laukesi vasta siinä vaiheessa, kun kotiluokassamme ollessa kävin halaamassa entistä parasta ystävääni. Se tuntui niin oudolta - kaikki ihanat ja kamalat muistot vain kaatuivat niskaan. Hassua oli, ettei hän itkenyt lainkaan. Olen aina ihmetellyt sitä hänessä - en muista koskaan nähneeni hänen itkeneen. En tiedä, hän on muutenkin ollut aina tavallaan niin vakavamielinen.

Todistuksesta ei löytynyt mitään sen suurempia yllätyksiä (pari numeroa oli noussut yllättävällä tavalla). Suurin ylpeydenaiheeni on äidinkielen kymppi päättötodistuksessa - kaikkien äidinkielennumeroideni keskiarvo oli sellaiset 9.4, eli periaatteessa olisin voinut saada ysinkin. Minun täytyy kyllä sanoa, että rakastan entistä äidinkielenopettajaani niin paljon (okei, ei mitään kaksimielisyyksiä, kiitos!). Luultavasti en koskaan elämässäni tule saamaan hänenkaltaistaan opettajaa. Hän on sellainen persoona, ettei sellaisia löydy joka kulman takaa. Toivon sydämestäni, että tuleva äidinkielenopettajani on hyvä tyyppi, minulle tulee nimittäin muuten auttamattomasti ikävä peruskouluun.

Muutenkin, äidinkieli on noussut yläasteen aikana ehdottomaksi lempiaineekseni - ehkä se on opettajankin ansiota osaksi. Seitsemännellä luokalla tuntui kamalan vaikealta saada aikaan aine otsikosta, mutta nyt kykenisin kirjoittamaan mistä tahansa niistä aiheista. Nyt yhdeksännellä luokalla on tullut kirjoitetuksi paljon, ehkä enemmän kuin koskaan. Kuitenkin minun on pakko sanoa, että nykyään voin sanoa pitäväni jopa niiden iänikuisten analyysien kirjoittamisesta. Kun kasvaa henkisesti, saa paljon enemmän irti jostain kirjasta kuin olisi joskus aiemmin saanut. Pystyy tulkitsemaan jonkun teoksen aiheen, vaikkei siitä olisi mainittu sanallakaan koko pitkän luku-urakan aikana. Ehkä juuri sen takia olen niin kiitollinen siitä, että meidät on laitettu kirjoittamaan niin paljon.